Minä. Äiti. Miten minulla voi olla tuollainen ajatus? Miten minä organisointikykyisenä ihmisenä en saa tätä perhe-elämää sujuvaksi? Olenhan minä halunnut lapseni ja kuvitellut elämän äitinä olevan ihanaa ja haluan opettaa lapsilleni kotona kaikkien perheen jäsenten kunnioittamista ja harmonista elämää. Yksi kirjain yhdistelmä. ADHD. Se riittää rikkomaan sen harmonian. Tiedostan, ettei se ole lapseni vika tai syy ja hän on kaikesta huolimatta erittäin rakas ja arvostettu perheenjäsenemme. Hän on vielä pieni, täyttää vasta 10 vuotta. Eihän hänen tarvitse vielä osata kaikkia sosiaalisten tilanteiden etikettejä tai käytöstapoja. Niitä me opetellaan koko ajan. Kaikista vähiten hänen tarvitsee rueta huolehtimaan meistä aikuisista, meidän aikuisten kuuluu huolehtia lapsistamme.
Aina, kun koen lapseni olevan pahin viholliseni tajuan, kuinka hän on samanlainen kun minä itse. Se on vaikeina hetkinä kestämätön ajatus ja kun näen oman elävän peilini tutustun itseni parhaisiin ja pahimpiin puoliini. Me ollaan kumpikin impulsiivisia ja hyvin itsepäisiä. Itsepäisyyden näen myös hyveenä, kun se kaikki tahto suunnataan oikeisiin yhteiskunnan määrittämiin normeihin ja elämässä menestymiseen. Toisaalta me eletään täysillä kaikkia tunteita ja koetaan tunteet ehkä tavallista voimakkaampina. Myös hallitsemattomina. Tunteen valtaan heittäytyminen on liian helppoa, eikä siinä enää järjen kanssa ole mitään tekemistä. Ennen kuin muutamien päivien päästä pahin aallokko on laantunut.
Tämä jonkinlainen viha-rakkaussuhde lapseni kanssa repii minua sisältä. En halua olla ehdoin rakastava äiti, mutta väsyneenä ainaiseen vääntöön, asioiden ja ilmiöiden selittämiseen ja perustelemiseen suorastaan inhoan lastani. Samalla myös itseäni, kun en pysty tai osaa olla tätä vahvempi.
Koetko sinä samankailtaista tunnetta suhteessa omaan lapseesi? Mitä ovat sinun selviytymisen keinot arjessa? Asetatko sinä itsellesi "hyvän" äiteyden riman liian korkealle?
